Tuppinäppi, tappikumura?

Pesäpallokausi saatiin naisten osalta päätökseen eilen. Pitkään lajia hallinneet Lapuan Virkiä ja Jyväskylän Kirittäret joutuivat luopumaan valtikastaan, ja pokaalista taistelivat Tampereen ja Porin joukkueet. Mestaruuden vei Manse PP Tampereelta, joukkue jota hienokseltaan kannatin. Onnitteluni mestareille!

Näin runkosarjan loppuvaiheessa Mansen peittoavan Kirittäret ja ajattelin jo silloin, että tuollaisella pelillä voitetaan mestaruus. Finaalisarjassa Manse ei ollut näkemälläni tasolla, mutta silti aavistuksen vastustajaansa parempi. Mansen vahvuutena Porin Pesäkarhuihin verrattuna oli vastuun jakautuminen: ratkaisuihin kykenivät muutkin kuin yksi tehopari. Erikseen on mainittava nuorten lukkareiden mainiot otteet.

Miesten finaalisarjassa pelattiin tänään kolmas ottelu. Omalla saarikentällään viikko sitten heikosti aloittanut Vimpeli pelasi tänään paljon paremmin ja voitti kotiutuslyönteihin edenneen jännitysnäytelmän. Kun Sotkamo nöyrtyi myös eilen kotikentällään, mestaruus on katkolla Vedolla viikon kuluttua. Tässä parissa en ole erityisesti kummankaan puolella.

PS
Otsikon joillekin ehkä oudot termit liittyvät pesäpalloon. Tuppinäppi lyödään mailan ”väärällä” päällä, ja tappikumura on takatilanteessa lähimmän pelaajan yli lyöty koppareiden eteen putoava yläkierteinen sivallus.

Fifång

Purjehdusretkemme ensimmäinen yöpymispaikka oli Fifång -niminen saari kymmenkunta kilometriä Landsortin majakalta luoteeseen. Saavuimme paikalle kun ilta alkoi jo hämärtyä; Tukholmasta lähdettyämme olimme olleet vesillä tuntia vaille kellonympäryksen.

Sää oli pitkälle iltapäivään aurinkoinen ja heikkotuulinen, ja ajoimme moottorilla ohi Södertäljen. Kanava oli mielenkiintoinen kokemus. Vasta kunnolla merelle päästyämme tuulta alkoi olla riittävästi, niin että saatoimme nostaa purjeet ja luovia loppumatkan.

Kartan perusteella valitsemamme yöpymispaikka osoittautui oikein hyväksi: lahti suojasi tuulelta, ja jyrkät kalliorannat tarjosivat hyviä kiinnittymispaikkoja. Vieressä olleen saksalaisveneen lisäksi kauempana oli ankkurissa kaksi isompaa venettä, joista toinen näkyi laivatrakkerissa.

Aamulla selvisi, että paikka ei ollut vain hyvä, se oli suurenmoinen. Saari oli luonnonsuojelualuetta, metsä vanhaa ja järeäpuustoista, rantakalliot komeita. Huoltorakennuksessa oli säiliöt roskille ja kaksi siistiä huusia, joiden pikkuruisia ikkunoita somistivat purjehdusaiheiset verhot.

Purjehdusoppia ja luonnonsatamia

Purjehdusretken viides yöpymispaikka sijaitsee jo Tukholman sisääntuloväylän tuntumassa, mutta on yhtä hieno kuin aiemmatkin. Veneitä on koolla jo 12 ja lisää saattaa vielä tulla. Useimmat ovat keula maissa, kolme lahdella ankkurissa.

Meikäläiselle maakravulle kaikki on ollut uutta, varsinkin monipäiväiseen purjehdusretkeen iittyvät käytännön asiat. Sää on vaihdellut sopivasti, kaikenlaista tuulta on koettu ja lisäksi yksi lähes tuuleton päivä.

Tukholman saaristo on osoittautunut maineensa veroiseksi, ja ihastuttavat luonnonsatamat ovat ylittäneet odotukset.

Olemme poikenneet Utön (Ruotsin Utö) ja Sandhamnin vierasvenesatamissa ja varsinkin jälkimmäinen on todella suuri ja vilkas. Tilaa tosin oli mukavasti keskellä viikkoa nyt kuumimman sesongin hellitettyä.

Kaikki näkyvissä olevat liput ovat sinikeltaisia lukuun ottamatta yhtä…

Erämaateatterissa Iisakkijärvellä

Palasin eilen teatteriretkeltä Kaldoaivin erämaasta Sevettijärven pohjoispuolelta. Askelia tuli 54594, vähän vähemmän kuin vuosi sitten. Kyseessä siis Operaatio Paulaharjun neljäs kausi.

Kantaesityksenä nähtiin Kieruan vanha pappi ja toisena viime vuonna ohjelmistoon tullut kansanooppara Suongil, suuri noita. Alusta asti mukana ollut Niilas Saaran kiroissa nähdään ylimääräisenä esityksenä loppuviikolla.

Ensi-illan yleisömääräksi laskettiin 51, ja seuraavana iltana väkeä näytti olevan suunnilleen saman verran. Paluumatkalla Opukasjärven tuvalla ja polulla oli sen verran vilkasta, että hyviin katsojamääriin päästäneen tänäkin vuonna. Joitakin kalamiehiä lukuun ottamatta kaikki olivat liikkeellä teatterielämyksen houkuttelemina.

Projekti huipentuu ensi vuonna Käsivarren yliperällä, missä esiintyjät ja yleisö joutuvat urheilukielellä sanottuna suorittamaan. Myös luonnonolot ovat aiempaa haasteellisemmat, esimerkiksi ensilumi voi sataa koska hyvänsä.

Iisakkijärvellä aloitettiin hautajaisilla: Kieruan (Skjervøy) pappi on päässyt vaivoistaan ja siunataan haudan lepoon. Pappi ei kuitenkaan viihdy haudassaan, vaan näyttäytyy kuutamoisina öinä kummituisena kirkon ja kirkkomaan vaiheilla.

Kieruan väki kavahtaa ja pelkää entistä pappiaan. Vain Jäämeren parkitsema vanha aapakarhu uskaltaa kysyä:

-Mikset sie, pappi, pysy hauvassa?

Onneton pappi saa lopullisen rauhan vasta tunnustettuaan syntinsä naapuriseurakunnan vanhalle kollegalle. Tämä ottaa kauhtanastaan neulan, pistää kirkkomaahan reiän ja sanoo:

-Maa ottaa sinut vastaan. Tuon reiän lävitse pitää sinun tällä hetkellä menemän ja mahtuman … ja pysymän maassa tuomiopäivään asti!

Pitkästä aikaa Pyhällä

Kävin viime viikon perjantaina Arjan, Elinan ja Noken kanssa Pyhätunturin maisemissa. Edellisestä vierailusta ehti kulua toistakymmentä vuotta, ja sinä aikana moni asia oli muuttunut. Esimerkiksi hieno opastuskeskus oli minulle uusi tuttavuus.

Sää oli kävelyä ajatellen ihanteellinen ja kiersimme Karhunjuomalammen reitin. Kansallispuiston sivuilla tämä lenkki luokitellaan keskivaativaksi, matkaa kertyi kymmenen kilometriä. Polku oli koko matkan pitkostettu tai muuten helppokulkuinen.

Lenkin aikana pysähdeltiin tarpeen mukaan, ja kunnollinen ruoka- ja kahvitauko pidettiin Karhunjuomalammella. Itse suoritus sujui vaivattomasti, mutta tuntui seuraavana päivänä kaikkien pohkeissa. Syynä oli rankka nousu Pyhänkasteenlammelta Uhriharjun laelle. Opas taisi sanoa, että portaissa on neljäsataa askelmaa.

Kurut luonnollisesti säväyttivät, samoin komeat vanhat metsät ja värikäs suo Karhukurun pohjalla. Sen sijaan Pyhänkasteenlammen putous oli tällä kertaa vähävetinen ja vaatimaton.

Tapansa mukaan mallikelpoisesti käyttäytynyt Noke sai osakseen kiitosta ja ihailua muilta kulkijoilta, joita oli liikkeellä aika tavalla.

Siilinkari

Veneilypäiväksi oli varattu heinäkuun loppupuolen lauantai, mutta päätimmekin lähteä järvelle jo perjantai-iltana. Oli luvattu poutaa ja ennen kaikkea sopivaa purjetuulta.

Jouko haki Jounin ja minut Hervannasta, ja ajoimme Santalahden venesatamaan Särkänniemen taakse. Pursi oli 27-jalkainen Amigo-matkavene, jonka Jouko haki pari vuotta sitten Göteborgista. Kauppaan kuului pitkärikinen perämoottori.

Ajoimme moottorilla ulos satamasta, ja Jouko nosti purjeet. Itse asiassa vain isopurje piti nostaa, keulassa oli rullagenua. Se on normaalia fokkaa vaivattomampi, mutta ei aivan yhtä tehokas. Ongelmana oli se, että purjeen alaosa peitti tehokkaasti näkyvyyttä eteen. Minulle ikäni pienillä soutuveneillä liikkuneelle näkymäeste oli aivan uusi asia.

Aloitimme laitamyötäisessä kaakkoon ja kiersimme Siilinkarin, joka on yksi niitä sisävesien sääasemia, jonka tiedot löytyvät meri- ja rannikkoasemien joukosta. Katsoin käyrältä retken jälkeen, että tuuli oli aluksi 5 m/s ja tyyntyi hieman iltaa kohti. Pystyimme tekemään kaikki manööverit, joita purjehtiessa on tapana tehdä.

Siilinkarin kohdalla Jouko muistutti 7. syyskuuta v. 1929 tapahtuneesta höyrylaiva Kurun uppoamisesta, jossa hukkui peräti 136 matkustajaa. Vahinko on suurin Suomen sisävesillä tapahtunut kautta aikojen. Pelastuneita oli 22, joista 15 nosti veden varasta Mustalahden satamasta apuun rientäneen HL Tarjanteen miehistö.

Kuru nostettiin pohjasta kaksi viikkoa uppoamisensa jälkeen ja jo lokakuussa se palasi takaisin liikenteeseen. Haaksirikossa menehtyneiden muistoa kunnioitetaan Tampereella kahdella muistomerkillä, joista toinen on Kalevankankaan hautausmaalla ja toinen Näsinkalliolla vastapäätä uppoamispaikkaa.

Me gastit vuorottelimme peräsimessä ja kippari hoiti purjeita. Tuuli kävi luoteesta, ja luovimme kohti Pallosaarta käytännössä yhdellä pitkällä halssilla. Veneen perässä oli nopeusmittari, joka näytti noin viiden solmun nopeutta. Vauhti tuntui hyvältä.

Vene reagoi herkästi pieniinkin tuulen voimistumisiin; mieleen tulivat voimat, jotka siirtelevät joella liikuttaessa venettä osin yllättäviin suuntiin. Varsinkin koskissa tämä on joskus tuntunnut ikävästi sisuskaluissa, mutta minulle tutussa järviympäristössä tuntemukset olivat pelkästään nautinnollisia.

Pitkäkölinen vene pysyi suunnassa todella hyvin, ja jos peränpitäjä unohtui miettimään muita asioita, purjeiden lepattaminen muistutti roolista. Pallosaaren pohjoispuolella asetuttiin piihin ja pidettiin ruokatauko: kippari tarjoili miehistölle kahvia ja lämpimiä voileipiä. Venettä piti siirtää kahdesti sen ajauduttua turhan lähelle saarta.

Kaupunkiin palatessa Näsinneula oli hyvä kiintopiste. Muita purjeveneitä näkyi puolenkymmentä ja moottoriveneitä vähän enemmän. Kun kymmenen aikoihin palasimme venesatamaan, tuulta oli enää pari metriä ja ilta-aurinko paistoi kauniisti.

Ensimmäinen purjehdusretkeni oli Elämys. Jouko tarjosi mahdollisuutta uusintaan seuraavana päivänä, mutta en ottanut tarjousta vastaan. Tuntui hyvältä ajatukselta alkaa ja päättää purjehdusura samalla erityisen onnistuneella retkellä. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt lupautuvani Joukon kaveriksi viikon purjehdukselle Tukholman keskustasta Mälarenin ja Södertäljen kanavan kautta saaristoon ja takaisin kaupunkiin.

Lapset töissä

Saavuin Tampereelle puoli yhden aikoihin, vein tavarat aseman säilytyslokeroon ja suuntasin kohti Työväenmuseo Werstasta. Olin käynyt siellä toukokuussa, mutta Lewis Hinen valokuvat lapsityöläisistä viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa houkuttelivat vierailemaan näin pian uudelleen.

Kehnosta palkkatasosta johtuen perheet eivät tulleet toimeen isän palkalla, ja lastenkin oli osallistuttava rahan hankkimiseen. Kun päivät kuluivat töissä, koulunkäynti jäi retuperälle.

Näyttelyn nuorin lapsityöläinen oli juurikaspellolla ahertanut Hilda, ikää kolme vuotta. Muita maatalouden työpaikkoja olivat esimerkiksi marjojen ja puuvillan poimiminen.

Myös tehtaissa käytettiin lapsityövoimaa, esimerkiksi Hinen tunnetuimpiin kuuluvassa kuvassa lapset työskentelevät kutomossa puolanvaihtajana. Kun mittaa on vähänlaisesti, ylös yltääkseen työn sankarit ovat kiivenneet koneen päälle.

Koneiden suojalaitteet olivat usein puutteelliset, ja näyttelyn ehkä riipaisevinta antia ovat kuvat työssä kätensä tai jalkansa menettäneistä lapsista.

Aiheesta johtuen näyttelystä ei löydy kauniita tai positiivisia kuvia. Huumoria, jos kohta mustaa edustaa kuva arviolta 10-vuotiaista lehdenmyyjäpojista taukoa viettämässä. Kaikki pössyttävät tupakkaa posket lommolla ja savupilvi on muhkea.

Hinen kuvat ja projekti kaikkineen on mielestäni parasta, mitä kameran avulla voi tehdä. Myöhemmistä kuvaajista Sebastiao Salgado kuuluu samaan sarjaan. Miehiä yhdistää perusteellisuus ja yliopistotausta: Hine on alkujaan sosiologi, Salgado taloustieteiljä.

Tämän päivän hifistelijöiden olisi hyvä huomata, että lopputuloksen kannalta hienoja välineitä monin verroin tärkeämpää on se, mitä kuvaajan päässä liikkuu.

Lisää Hinen ja Salgadon kuvia

Isänmaallisuus periytyi isältä pojalle

Olin laskeutumassa Toompealta kohti Miehitysmuseota ja Kansalliskirjastoa, kun näköpiiriin ilmestyi muistomerkki. Menin katsomaan lähempää.

Kyseessä oli kontra-amiraali Johan Pitkan kunniaksi pystytetty muistomerkki. Mies oli etäisesti tuttu Viron historiaa käsitelleistä kirjoista. Lisäksi muistin Pitkan esiintyneen jossain Jaan Krossin novellissa.

Kotona tarkistin asian. Pitka mainitaan novellissa Pako, joka julkaistiin ensi kerran kirjallisuuslehti Loomingin numerossa 9/1993. Novelli sisältyy Jouko Vanhasen kääntämänä Halleluja-nimiseen kokoelmaan, jonka WSOY julkaisi vuonna 2001. Lainaus alkaen sivulta 51:

Meillä oli kotona muuten tapana, että kun meillä kävi vieraita, minäkin sain olla läsnä. (…)
Niinpä yhdestä tohtorin ja hänen rouvansa meillä käynnistä jäi korviini tohtorin huomautus, että isälläni olisi joitakin vapaussodan aikaisia ansioita.

Vieraiden lähdettyä Jaan kysyi isältään, mitä tohtori mahtoi tarkoittaa. Isä vastasi:

”Noo, älä nyt ota sitä liian vakavasti.”
Mutta sitten hän kertoi. Marraskuussa 1918, pari päivää sen jälkeen kun väliaikainen hallitus oli tullut esiin maan alta, Pitka oli tilannut Vöölmannilta miehiä satamaan, korjaamaan jotain komentamaansa laivaa. Isä oli järjestänyt asian tehtaan puolesta, ja Vöölmannin hitsarit olivat Pitkan tyydytykseksi saaneet työnsä nopeasti tehtyä. Viikkoa myöhemmin Pitka oli ajanut vanhalla vartiolaivan pituisella Buickilla Vöölmannin tehtaalle.

Sillä kertaa Pitkalla oli Vöölmannille mittavampi urakka:

”Miehet! Nyt käydään Viron vapaussotaa. Punaiset tunkevat Narvasta kohti Tallinnaa. He ovat jo melkein Rakveressa. Jos me onnistumme pysäyttämään heidät ennen Tallinnaa, lyömään heidät takaisin ja tunkemaan pois Virosta – silloin meillä on oma valtio. Jos me emme kykene siihen, niin tästä maasta tulee, no Anveltin kunta ja Kingissepin kihlakunta Trotskin valtakunnassa. Minä uskon ettei kukaan teistä halua sitä. Siitä meillä on jo kokemusta. Se joka sitä haluaa, älköön tulko enää huomenna tänne töihin. Sillä tästä lähtien täällä on Viron rautateiden päävarikon panssarijunaosasto. Teidän uusi johtajanne on tässä.” Hän oli tökännyt isää peukalollaan rintaan.

Vöölmannin tehtaalla rakennetuilla panssarijunilla oli merkittävä rooli, kun virolaiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen ja maa sai pitää itsenäisyytensä. Viro palkitsi kirjailija Krossin isän isänmaallisuudestaan ansioristillä 1930-luvun lopulla; neuvostomiehittäjät passittivat hänet samoista ”ansioista” vankileirille. Jaan Kross vanhempi kuoli Potman vankileirillä Mordvan oblastissa helmikuussa 1946.

Myös kirjailija Jaan Kross oli isänmaallinen mies ja joutui isänsä tavoin maksamaan siitä kovan hinnan. Saksalaiset miehittäjät sulkivat Krossin viideksi kuukaudeksi Patarein vankilaan; neuvostomiehittäjät panivat pahemmaksi ja lähettivät Siperiaan. Kahdeksan vuoden vankileiri- ja karkotusrangaistus päättyi vuonna 1954, mutta täysimääräisesti Kross vapautui vasta kun Viro itsenäistyi toisen kerran elokuussa 1991. Kirjailija oli tuolloin jo ikämies.

Kross kirjoitti omista miehitysajan kokemuksistaan muistelmissa ja novelleissa. Seuraava lainaus on novellista Tuhkakuppi, joka sisältyy Suomessa v. 1991 julkaistuun, Juhani Salokanteleen suomentamaan kokoelmaan Silmien avaamisen päivä.

Minä olin seissyt muutaman minuutin paikallani, ojennellut itseäni, hengittänyt syvään, ehtinyt tuntea miten ummehtuneen mahorkanlöyhkäisestä vaununilmasta olinkaan tullut – ja ehtinyt huomata, että kaukana edessäpäin vilkahteli rivi pimeydessä paikallaan pysyviä valotäpliä. Samassa minä huomasin, että näiden täplien välissä liikkui huojahdellen lähenevä täplä.

Hetken kuluttua lyhty ehti huohottaen perille. Nahkarukkanen ojensi sen pimeydestä kohti kasvojani. Toinen rukkanen puuhasi papereitten kanssa:

”Sukunimi? Etunimi? Isännimi? Syntymäaika? Montako vuotta?” (…)

Harvalukuiset lamput valaisivat sittenkin riittävästi tyhjiä lumisia teitä, ja koko öinen leiri oli aivan kuin absurdi joulukortti.

Rautakukko

Rautakukko on juna, yksi niistä joilla kirjailija Paul Theroux matkusti kolutessaan 1980-luvun lopulla Kiinaa ristiin rastiin.

Rautakukko junnasi eteenpäin noin 50 kilometriä tunnissa, kuten se oli tehnyt jo kaksi ja puoli vuorokautta. Niin oli hyvä. Jos se olisi kulkenut nopeammin, en olisi ehtinyt tajuta maiseman muutoksia riisipelloista ja pienistä kukkuloista suuriin paljaisiin vuoriin. Lento Lanzhousta tänne olisi ollut järkytys, lento Pekingistä olisi aiheuttanut täydellisen hämmennyksen. Lento tänne mistä tahansa olisi ollut kuin avaruusmatka.

Viranomaisten määräyksestä mukana seurannut saattaja toimi tulkkina ja auttoi käytännön asioisssa. Theroux osasi itsekin auttavasti kiinaa ja pääsi helposti puheisiin paikallisten ihmisten kanssa. Matkalla oli aikaa jutella ja juttukavereita riitti, koska junat olivat aina täynnä.  Matkan tuloksena julkaistiin Theroux’n hienon junatrilogian kolmas osa,  Rautakukon kyydissä (WSOY 1988).

Theroux oli Kiinassa toista kertaa. Kulttuurivallankumous oli takana ja ilmapiiri vapautumassa. Maatalouskommuuni, jossa Theroux vieraili ensimmäisellä käynnillään oli muuttunut kukoistavaksi osuuskunnaksi, joka oli pystyttänyt toimintansa tuotoilla tasokkaan sairaalan. Menestyksen avain oli viljelykasvien lisääminen ja reagoiminen olosuhteiden muutoksiin. Kaikenlainen pienyrittäjyys oli kovassa nousussa: 

Eräänä päivänä näin kadun varrella miehen, jonka edessä oli kankaan päällä kuusi jäätynyttä rottaa ja kasa rotanhäntiä. Oliko tilanne Langxiangissa niin surkea, että siellä oli syötävä rottia ja rotanhäntiä?

”Syöttekö te näitä?” minä kysyin.
”Ei, ei”, mies mutisi huurteisen huivin läpi. ”Myyn lääkettä.”
”Ovatko nämä rotat lääkettä?”

Theroux ei saanut selvää miehen selityksestä, mutta senhetkinen saattaja herra Tian tuli avuksi:

”Hän ei myy rottia. Hän myy rotanmyrkkyä. Rotat ovat osoituksena siitä että hänen myrkkynsä on hyvää.”

Theroux rakastaa junilla matkustamista ja turvautuu  vaihtoehtoisiin liikennevälineisiin vain pakon edessä. Tiibet oli sellainen paikka, koska junayhteyttä Lhasaan ei ollut ja piti liikkua autolla. Kun herra Fu ajoi autonsa tieltä ja kieltäytyi jatkamasta, kirjailija joutui itse rattiin. Yllättäen hän nautti tilanteesta.

Olin onnellisempi kuin kertaakaan sen jälkeen kun olin ollut Rautakukon kyydissä. Minä ajoin. Minä olin tilanteen herra. Ajoin omaa tahtiani; Tiibet oli tyhjä. Sää oli dramaattinen – lunta kukkuloilla, kova tuuli, vuorten huippujen ympärillä kieppui mustia pilviä.

Rehtiä siikaa Alaskasta?

Savustettu siika oli hyvää, siitä ei kahta sanaa. Jotenkin ikävä jälkimaku tapauksesta kutenkin jäi, koska ihan sitä ei saatu mitä päällyksen perusteella oli lupa odottaa.

Olisi pitänyt huomata tarrasta pienellä präntätty teksti: alkuperämaa Usa.