Liivinmaan kronikka

Tallinnan Pyhän Hengen kirkon kirkon seinälle kiinnitetyssä kilvessä kerrotaan, että Balthasar Russow toimi seurakunnan pappina/kirkkoherrana vuodesta 1563 vuoteen 1600. Russow oli epäilemättä hyvä pappi, mutta historiaan hän jäi kronikkansa ansiosta.

Tutustuin Pyhän Hengen kirkkoon viime vuoden joulukuussa. Pois lähtiessäni kysyin lippuja myyneeltä mieheltä, puhuuko hän suomea. – Kyllä minä puhun, kuului vastaus. Jäin pitkiin puheisiin, joiden päätteeksi sain suosituksen lukea Russowia.

Liivinmaan kronikka julkaistiin suomeksi 2004, ja klassikkoteoksen voi sanoa saaneen arvoisensa kohtelun. Toimitustyöstä ja käännöksestä vastaa Timo Reko ja typografiasta Timo Jaakola. Loistavaa työtä kummaltakin: kaiken muun hyvän lisäksi kirja on tavattoman kaunis.

Kronikan sivu 254 olkoon näytteenä ulkoasusta. Sivun numero on alhaalla ja iso numero ilmoittaa, minkä vuoden tapahtumista puhutaan. Erityisesti minua miellyttää, että tyylikkäästi tekstiin upotetut kuvat selitetään asianmukaisesti (kuten tässä kirjan kansikuva). Sattumanvaraisesti mukaan osunut teksti paljastaa syyn siihen, miksi kronikka on raskasta luettavaa. Kaikki kunnia Russowille, mutta sotimista ja kauheuksia ei jaksa määräänsä enempää.

Toisaalta lainaukset tekstistä osoittavat, että Russow oli sujuvakynäinen kirjoittaja enkä ihmettele, että Jaan Kross innostui asiasta. Tuloksena oli Russowin elämästä kertova upea suurromaani, monien mielestä Krossin pääteos. Vuonna 2003 julkaistu Uppiniskaisuuden kronikka loi osaltaan paineita alkuperäisen kronikan suomentamiselle.

Jaan Kross on todennut, että hänen romaaniensa henkiloistä Balthasar Russowissa on eniten häntä itseään. Tinkimättömiä ja tarvittaessa uppiniskaisia Viron puolustajia ainakin ovat kumpikin, sekä Russow että Kross!

Sitten tekstinäytteisiin. Russow kirjoittaa nuorallakävelykohtauksesta, joka aloittaa Uppiniskaisuuden kronikan:

Vuonna 1547 tuli Italianmaasta Liivinmaalle seikkailijoita, jotka olivat nuorallatanssijoita ja ulos temppujen tekijöitä. Kun he tarjosivat palveluksiaan Tallinnan kaupungille, antoi kaupunginraati vetää tavattoman pitkän ja paksun köyden Pyhän Olavin kirkon korkeasta tornista aina Köysimäelle asti. ja kun köysi oli vedetty tiukaksi ja sidottu lujasti kiinni, suljettiin kaikki muut kaupungin portit paitsi Iso rantaportti, josta kaikki kaupunkilaiset, niin nuoret kuin vanhatkin, menivät ulos katsomaan tätä nuorallakävelijöiden näytöstä. Kun  väki oli kokoontunut  kaupungin ulkopuolelle, esitti yksi temppujen tekijöistä köydellä korkealla maan yläpuolella kaupunginmuurin ulkopuolella ja lähellä sen torneja vallan harvinaisen ja uskomattoman näytöksen, joka herätti ihmetystä ja ihastusta, mutta myös kauhistutti ja pelotti, koska köysi oli niin korkealla. Kun tämä ensimmäinen oli kyllin kauan esittänyt ihmeellisiä taitijaan,  kulki toinen köyttä pitkin joutuisasti ja kevyesti ja kuin kiitäen poikki kaikkien kaivantojen ja lammikoiden ja yli kaupungin muurien aina Köysimäelle saakka. Tällaisen samanlaisen näytöksen he esittivät myös muissa Liivinmaan kaupungeissa. (s. 119)

Russow ei liiemmin arvosta paremman väen elämäntyyliä:

Mitä taas tulee ritarikunnan herrojen, tuomioherrojen ja aatelisten työhön ja toimiin, siitä ei tuohon aikaan ollut nähtävissä juurikaan muuta kuin riistanajo ja metsästys, noppa- ja korttipelit, ratsastaminen ja kulkeminen häistä häihin, yksistä komeista ristiäisistä toisiin, vakkajuhlilta toisille ja yksiltä markkinoilta toisille. Hyvin vähän oli niitä, jotka suostuivat lähtemään palvelukseen herras- tai ruhtinaskartanoihin maan ulkopuolelle tai sotaan. (v. 1549, s. 123)

Kronikassa liikutaan paikoilla, jotka ovat tuttuja Virossa matkustelleille. Esimerkiksi Piritassa sijainnut luostari tuhottiin nykyiselleen näin:

1. helmikuuta [1577] tuhosivat venäläiset täysin Pyhän Birgitan järjestön kauniin luostarin Mariendalissa, rikkoivat alttarin ja hakkasivat kookkaimmista kivistä suuren määrän kivikuulia. He repivät alas kauniin katon ja sen kattotuolit ja veivät ne mukanaan leiriinsä. Samana päivänä he hajottivat varkaiden hirsipuun Tallinnan ulkopuolella ja purkivat sen parrut maahan ja veivät leiriinsä. (s. 299)

Tallinna lienee ollut oman aikansa parhaiten linnoitettuja kaupunkeja. Toisaalta tykeillä ammuttiin rautakuulia ja jopa kiviä ja tuhot jäivät vaatimattomiksi verrattuna niihin, joita myöhemmin saatiin aikaan räjähtävillä ammuksilla.

1. maaliskuuta  [1577] tappoi kivikuula varhain aamulla erään talonpojan, tämän vaimon ja heidän kaksi lastaan kaikki yhtaikaa Munkkienpihan saunarakennuksessa, mikä oli suurin yhden kivikuulan yhdellä kertaa aiheuttama vahinko. (s. 305)

Sotiminen on kronikan pääsisältöä, mutta Russow on merkinnyt muistiin myös erikoisia tapahtumia ja luonnonilmiöitä. Ne ovat kuin sanomalehden pikku-uutisia isojen ja ”tärkeiden” asioiden joukossa. Tähän tapaan:

25. heinäkuuta vuonna 1580 puhkesi Liivinmaalla ja varsinkin Järvamaalla hirvittävä rajuilma. Ukkonen jyrisi, salamat löivät ja rakeita satoi aivan kuin maa ja taivas olisivat olleet tuhoutumassa. Silloin satoi niin suuria ja raskaita rakeita, että ne eivät tuhonneet ja lyöneet maahan vain kaikkea viljaa Paiden ympäristössä aivan kuin sitä ei olisi koskaan kylvettykään eikä muutaman peninkulman alueelta sinä vuonna saatu minkäänlaista satoa, vaan rakeet löivät kuoliaaksi ja tappoivat metsissä ja pelloilla myös villieläimiä ja lintuja, joita talonpojat myöhemmin keräsivät kasapäin ruoakseen. Kun talonpojat toivat sitten isännilleen Paiden venäläisille jäniksiä ja peltopyitä, eivät venäläiset halunneet ottaa niitä vastaan vaan sanoivat, että heidän ei ollut soveliasta syödä sellaista, minkä Jumala oli tappanut. (s. 347)

Lukuhaaste

Innostuin marraskuussa Tolstoin Anna Kareninasta niin, että asetin itselleni lukuhaasteen. Lupasin blogissani lukea talven aikana myös Sodan ja rauhan. Luvattu on nyt tehty ja voin vakuuttaa, että kyllä kannatti. Elämys oli järisyttävä!

Erinomaista työtä kääntäjänä tehnyt Esa Adrian nostaa esipuheessaan esiin kiinnostavan seikan, joka mietitytti minuakin:

Missä sitten piilee Sodan ja rauhan suosion salaisuus? Yksi syy on varmaankin se, että kaikkien muiden tasojensa lisäksi romaani toimii myös suuren luokan viihteenä, upeana panoraamana Napoleonin sotien ajan Venäjästä ja varsinkin sen ylhäisön maailmasta.

Mutta voiko viihderomaani olla maailmankirjallisuutta ilman ”muita tasoja”, jos kirjoittajana on Tolstoin tasoinen mestari? Ei varmaankaan, toisaalta tässä tapauksessa vähempikin olisi riittänyt. Perusteellinen sotimisen ja vallankäytön pohdiskelu toi mieleen Herman Melvillen suurromaanin Moby Dick, joka on samaan aikaan romaani ja kattava tietopaketti kaskelotista.

Sota ja rauha on sivumäärältäänkin valtava teos, mutta Tolstoi hallitsee kokonaisuuden suvereenisti. Adrian muistuttaa kaskusta, jonka mukaan Tolstoi kirjoitutti romaanin vaimollaan puhtaaksi seitsemään kertaan, yli 5000 käsin kirjoitettua liuskaa.

Tapahtumien rytmittäminen onnistuu kuin saippuasarjan tekijöiltä: Natashan ja Pierren suhde jää ensimmäisen  osan lopussa sellaiseen vaiheeseen, että toinen osa on pakko aloittaa! Kun potentiaalinen lemmenpari tapaa uudelleen kakkososan sivulla 774, Moskova on palanut poroksi ja Napoleon hupenevine sotajoukkoineen palannut sinne mistä retkelleen lähti. Tässä vaiheessa kirjoista ensisijaisesti viihdettä hakevat ovat aikaa sitten luovuttaneet.

Kuvaus on tarkkaa ja uskottavaa, koska aatelissukuisella Tolstoilla on omakohtaista kokemusta yläluokan elämästä sekä sodan että rauhan oloissa. Romaanin henkilöhahmoissa on nähty Tolstoin sukulaisilta perittyjä ominaisuuksia. Kirjailija helpottaa henkilöiden tunnistamista antamalla heille yksilöllisiä erityisominaisuuksia tyyppiä Denisovin ärrävika.

Kirjan keskushenkilö Pierre on outo tyyppi, joka lähtee sotaan uteliaisuuttaan. Syntyperä takaa pääsyn joka paikkaan, myös etulinjaan, mutta Pierre selviytyy pöljän tuurilla ehjin nahoin. Vangiksi jouduttuaan ja kaiken nähtyään Pierre löytää elämälleen uuden sisällön.

Kun Natasha ja Pierre lopulta tapaavat toisensa, kumpikin on muuttunut eri ihmiseksi. Natasha kuvailee ystävättärelleen uutta Pierreä näin:

Hänestä on tullut jotenkin puhdas, sileä, raikas. Aivan kuin suoraan saunasta. Ymmärrätkö? Moraalisesta saunasta. Eikö totta?

Sähköä jäällä

Kirkonjyrhämällä ongittiin, ja näppäsin kuvan ohi mennessäni. Kotona huomasin, että perinteinen mutkakaira oli saanut kilpailijakseen sähköllä toimivan. Tilanne jäällä oli 8-4 perinteisen eduksi.

Kaveri valisti, että sähköporakoneen vääntö riittää mainiosti kairan pyörittämiseen, mutta akun kesto jäi arvailujen varaan. Makitan sivuilta selvisi, että yhdella akulla tekee viitisenkymmentä reikää puolimetriseen jäähän.

Pohjoisen rautuvesillä jäätä on helposti toista metriä, ja niissä oloissa perinteinen kaira lienee vielä pitkään järkevin ratkaisu.

 

 

Hiiren hinausta

Osallistuin eilen hiirenhinaustapahtumaan. ”Hiiri” oli kiinnitetty siiman päähän ja tarkoituksena oli saada pöllö iskemään hangen pintaa vedetyn otuksen kimppuun.

Marko vei hiiren pellolle ja käveli siimaa purkaen asemiin pellon laitaan. Minä odottelin tiellä kameran kanssa, ja pöllö tarkkaili touhujamme kuusen latvasta.

Hiiri lähti liikkeelle, mutta pöllö ei. Miksi vaivautua, kun petos oli tiedossa? Kyseessä oli vanha tuttu, jo moneen kertaan juksattu. Tai ehkä maha oli jo täynnä.

Kun pöllö sitten hyppäsi siivilleen ja lensi ylitseni, se tapahtui varmaankin hiirestä riippumatta. Kuvasta näkee, miksi hiiripöllön englanninkielinen nimi on Hawk Owl, haukkapöllö.

Myrskytuulta tunturissa

Eilisiltainen tuuli äityi paikoin lähelle ennätyslukemia. Kovimmat tuulennopeudet mitattiin Muonion Laukukerolla, puuskissa peräti 44 m/sek. Myös jatkuvan tuulen nopeus (37 m/sek) ylitti hirmumyrskyn rajan.

Muonion palopäällikkö Pekka Väliheikin mukaan torstai-illan säässä ei oikeastaan ollut mitään ihmeellistä: ”Kyllähän täällä joskus tuulee kovastikin ja lumi lentää. Sehän kuuluu tänne, että joskus on huonoa säätä.”

Muonion kirkonkylällä ja esimerkiksi Rovaniemellä tuuli oli illalla toki voimakas, mutta kaukana hirmumyrskystä. Hangelle pudonneet oksat ja Ounaskoskella kaatunut joulukuusi muistuttivat eilisillan tuulesta.

Sattuiko sopivasti?

Perjantain liigakierroksen puhuttanein tilanne nähtiin Jyväskylässä: HIFK:n puolustaja Joe Finley taklasi JYP:n Michel Miklikin sairaalakuntoon. Toipuminen vie vähintään kaksi kuukautta.

Ottelun tuomareiden ja Liigan kurinpitäjän tulkinnan mukaan taklaus oli ”puhdas”. Sikäli totta, että taklaajan kädet olivat alhaalla eikä taklaus osunut päähän. Ikävät seuraukset johtuvat siitä, että taklaus tuli ns. puun takaa ja vastapalloon. Finley lähti hyökkäyssiniviivalla hakemaan taklausta tilanteessa, jossa kaikki muut pelaajat olivat liikkeessä kohti IFK:n maalia. Finley näki vuorenvarmasti, että Miklik ei ollut valmis ottamaan vastaan taklausta, mutta ajoi silti päin täydellä teholla. Usein peräänkuulutettu vastustajan kunnioittaminen puuttui taysin.

Jääkiekon harmaan alueen erityisasiantuntija Jarkko Ruutu väittää muistelmakirjassaan, että kovatkaan jätkät eivät taklaa vahingoittaakseen vastustajaa. Tarkoitus on vain satuttaa. Otaksuttavasti samoilla linjoilla oleva Finley voi itse arvioida, sattuiko sopivasti. Minun mielestäni nähdyllä tyylillä taklattaessa jonkinasteinen loukkaantuminen on väistämätöntä. Toisaalta vähemmälläkin teholla olisi nähty komea avojään pommi.

Jääkiekkosivusto Jatkoajassa taklauksesta keskusteltiin vilkkaasti. Lainaan kaksi kommenttia, joista ensimmäinen tulee IFK:n leiristä:

Nyt tosiaan pitkää jatkosopparia tälle ukolle! Aivan mahtava pelaaja ollut ja ollut myös kiekollisesti parempi kuin odotin. Pelkäsin, että on täysin turhake kiekollisena ja jää jalkoihin vauhdillisesti, mutta ollut positiivinen yllätys vaikkei toki mikään Erik Karlsson tietenkään ole.

Sitten vielä nämä taklaukset. Hyviä pommeja ja kyllä se aivan varmasti luo pelotetta myös tuleville vastustajille aina kun tietävät, että Finley on kokoonpanossa. Oliko nyt eilen neljäs vai viides ukko, joka on Finleyn niitin jälkeen talutettu ulos pelistä. Kyllä se luo alitajuntaan pienen pelon sinne pelaajille, että ei saatana se voin olla minä seuraavaksi joka makaa naama verissä jäässä ja alkaa semmoinen kuikuilu ja pieni varovaisuus pelaamisessa.

En todellakaan toivo, että kukaan loukkaantuu mutta silti perverssillä tavalla tykkään siitä että Finley tasasesti lanailee vastustajia pois peleistä. Kyllä ollaan taas siellä maaseudulla ihmeissään ja vihoissaan, kun iso paha IFK ”sikailee kun ei muuten pärjää!”.
Puolet vihaa puolet rakastaa. Juuri niitä pelaajia, joita ihmiset lähtevät katselemaan halleihin ja luo hyvää pöhinää ja keskustelua Liigan ympärille.

Ja sitten JYP:n kannattajan puheenvuoro:

Itse sinällään arvostan taklauksia ja ne kuuluvat lajiin. Mutta jokaisen taklaajan tulisi myös kunnioittaa vastustajaa ja sitä Finley ei eilisessä tilanteessa tehnyt millään muotoa. Ja kyllä itse koen niin, että jääkiekosta pitäisi karsia pois sellaiset temput, joilla taitopelaajien urat pahimmillaan päättyvät ennakkoon. Finley tiesi eilen varmasti voivansa satuttaa vastustajaa ja on aivan liirumlaarumia väittää, kuten joku tällä palstalla teki, etteikö hän olisi voinut vaimentaa taklaustaan, kun vastustaja ei selkeästikään taklauksen tuloa näe. Aidosti kova jätkä olisi niin tehnyt – Finley päätti olla väärällä tavalla kova ja on minun silmissäni melkoinen reppana. (…)

Eli jos ja kun pelaajilla ei toisiaan kohtaan ole riittävää kunnioitusta, niin kyllä sääntöjä silloin pitäisi hieman muuttaa – eikä vastustajan vahingoittamista sallia.

PS
Taklaustilanteessa tulleen vamman vuoksi uransa lopettanut ex-liigakiekkoilija Tommi Kovanen otti Twitterissä ja Iltalehdessä kantaa tapaukseen. Nojailulla Kovanen tarkoittaa Finleyn ja Yonkmanin ”tappelua”, jota Liigan kurinpitäjä piti pahempana juttuna kuin Finleyn teloitustyyppistä taklausta.

Iltaparvi

Näin iltapäivällä postista palatessani yläpuolellani suuren varisparven, jossa oli äänestä päätellen mukana myös naakkoja. Hetken odoteltuani linnut asettuivat istumaan Lapinaukean rakennustyömaan nosturin päälle.

Otin kuvan ja laskin kotona linnut, niitä oli 428. Kun rajaukseen mahtumattomat linnut lisätään lukuun, kokonaismääräksi tulee noin 500.

Halli hiljeni

Kun puhelin herätti kolmelta, en hetkeen tajunnut mistä oli kysymys. Ai niin, nuorten loppuottelu! Karistin unihiekat ja asetuin vastaanottimen ääreen. Kyllä kannatti, ottelu oli häkellyttävän kovatasoinen ja jännittävä.

Kun jatkoerä jäi maalittomaksi, ratkaisu jouduttiin hakemaan rankkareilla. Pelitilanteissa kovalla teholla viimeistelleet nuorukaiset jäätyivät täysin: kymmenestä yrittäjästä vain USA:n Troy Terry onnistui. Sama rankkarispesialisti ratkaisi USA:n voitoksi välieräottelun Venäjää vastaan. Kuvassa torjunta, joka hiljensi hallin.

Onnittelut mestareille! Nimimerkki number91 kiteytti Jatkoajan otteluseurannassa sen, mitä minäkin ottelun nähtyäni ajattelin:

Tällaisen matsin jälkeen osaa kyllä antaa taas enemmän arvoa noille Suomen junnumestaruuksille.

Sisältä sympaattiset, ulkoa…

Viron kansalliskirjasto ja TV-torni Tallinnassa ovat edustavia esimerkkejä miehitysajan arkkitehtuurista. Kun lopputuloksen piti olla suurta ja mahtavaa, betonia ei säästelty. Samaan sarjaan kuuluvat myös Kaupunginhalli ja Piritan rantaväylän varressa sijaitseva sotamuistomerkki.

Rakennusten ulkonäköä ei kannata kavahtaa. Sekä kirjasto että torni ovat sisätiloiltaan positiivisia yllätyksiä, viihtyisiä ja nykyaikaisia. Kirjastossa olisi riittänyt tutkittavaa paljonkin ja pitkäksi aikaa, mutta minä juutuin neljännen kerroksen lukusaliin. Tilat ja tarjonta olivat huippuluokkaa.

Suhtauduin teletornissa vierailuun epäilevästi, mutta kokonaisvaikutelma jäi vahvasti plussan puolelle. Kannatti käydä! Erikseen pitää kehaista hissiä, joka nosti matkalaisen 49 sekunnissa 175 metrin korkeuteen. Havainnollinen grafiikka näytti missä mennään ja millä nopeudella.

Näköalatasanteella oli nykyaikaisella tekniikalla toteutettu näyttely ja bonuksena kokoelma virolaisia luontovalokuvia. Lisäksi ylhäällä on tasokas ravintola ja huimapäille mahdollisuus ”äärelläkävelyyn”. Sää sattui suosimaan, ja näkymät olivat odotetun hulppeat.